Ihmisiä ja katuelämää
Pro Helsinki 2.0 -vision lähtökohtana on vastata Helsingin väestönkasvuun rakentamalla tiivistä kivi- ja korttelikaupunkia. Ajatus toiminnoiltaan ja ilmeeltään rikkaan sekoittunutta ja vaihtelevaa kaupunkiympäristöä tuottavasta mallista on uutta ajallemme, mutta sen perusperiaatteet nousevat Helsingin kantakaupungin kaupunkisuunnitteluperinteistä - Kruununhaasta, Kalliosta, Punavuoresta ja Töölöstä. Umpikortteleihin perustuvaa kaupunkitilaa ei ole rakennettu vuosikymmeniin, vaan on pääasiassa keskitytty suunnittelemaan kerrostalolähiöitä ja pientalovaltaista esikaupunkialuetta.
Totuus kuitenkin on, että on olemassa erilaisia asumisen heimoja, joiden asumispreferenssit poikkeavat selvästi toisistaan. Esikaupunkiasumista haluaa vain osa asukkaista: noin kolmasosa haluaa asua urbaanissa, tiiviissä ja käveltävässä kantakaupunkiympäristössä.1 Voidaan puhua ryhmästä, joka on tottunut tai halukas elämään kaupungin ehdoilla ja sen etuja hyödyntäen. Helsingissä on päässyt vuosien varrella lähiörakentamiseen keskityttäessä muodostumaan kaupunkitilallisen todellisuuden ja asumisen kulttuurien välinen epäsuhta, joka ilmenee esimerkiksi kantakaupungin asuntojen erittäin korkeina neliöhintoina ja lähellä keskustaa sijaitsevien asuntojen puutteena. Oikeanlaiset puitteet myös edesauttavat tekemään kaupungista entistä kiinnostavamman, kuten Ravintolapäivän, Siivouspäivän, puistokirpputorien, ja Block Partyjen tapaiset uuden urbaanin sukupolven kaupunkikulttuuriluomukset osoittavat.
Tiivistä ja urbaania ratkaisua puoltavat asumispreferenssien lisäksi mm. asuntopoliittiset, yhteiskuntataloudelliset ja ekologiset tavoitteet. Tiivis rakentaminen myös säästää arvokkaita viheralueita - kuten Kivinokan, Vartiosaaren ja Keskuspuiston - rakentamiselta ja luo edellytykset esimerkiksi golfin peluun jatkumiselle Talissa.
Urbaani elämäntapa ja sen kulissit
Termi ”urbaani” juontuu etymologisesti latinan sanasta urbanus, jolla viitataan sekä kaupunkiin kuulumiseen että kaupunkilaiseen. Aluksi sana kuvasi etupäässä Roomaa, mutta sittemmin se levisi tarkoittamaan kaupunkia moniin muihinkin kieliin.2
Urbaani elämäntapa on monisyinen kokonaisuus, jota on vaikea kuvailla tyhjentävästi. Mutta jos haluamme tehdä yhä kaupunkikeskeisemmille sukupolville parasta mahdollista asuinympäristöä, on sen tekemisen lähtökohdaksi otettava ymmärrys kaupunkielämän luonteesta. Jos asteikon toisessa ääripäässä on kylämäisen asumisen sosiaalinen pysyvyys, eli yhteisöt, joissa kaikki tuntevat toisensa ja jossa kukaan ei voi paeta tuntemattomien massaan, on asteikon urbaanissa ääripäässä tapa asua yksilöllisesti ja anonyymisti itse rakennettujen sosiaalisten verkostojen keskellä.
Yksilöllisyys ei kuitenkaan ole yhteisöllisyyden puutetta, vaan se rakentuu kaupunkiympäristössä omalla tavallaan. Kaupungeissa seurustelu tapahtuu pääasiassa julkisesti ja omaan viiteryhmään kuulutaan esimerkiksi osallistumalla yhteisöjä vahvistaviin tapahtumiin. Ei ole sattumaa, että Helsingissä viime aikoina paljon iloa tuottanut ja kaupungin sosiaalista ulottuvuutta korostanut kaupunkikulttuurin uusi aalto on pääosin realisoitunut kantakaupungissa. Urbaani elämäntapa vaatii urbaanit kulissit.
Käytännössä urbaani kaupunkirakentaminen tarkoittaa ihmisen mittakaavan, katujen ja julkisten tilojen nostamista kaupunkisuunnittelun keskiöön. Tavoite on, etteivät alueet ja niiden pääkadut ole iltaisin autioituvia ja kuolevia ”nukkumalähiöitä”, vaan elävää kaupunkitilaa, jossa liikkuu ihmisiä eri vuorokaudenaikoina ja jossa on pitkään auki olevia kauppoja, kahviloita, ravintoloita, baareja ja muita palveluja.
Urbaanin rakentamisen perusperiaatteet ovat jo läsnä Helsingin kantakaupungin kaupunkisuunnitteluperinteissä. Vallitsevia elementtejä ovat kadunvarsiliiketilat, puukujanteet, bulevardit, yksilölliset rakennukset, laadukkaat puistot ja torit kauppahalleineen sekä oleskelu. Yltiöpäisen leveät tiealueet, pysäköintikentät, kadulle selkänsä kääntävät rakennukset, rakennuksia kadusta tai toisistaan perusteettomasti erottelevat viherbufferit, kauppakeskusympäristöt ja luotaantyöntävät aukiot ovat puolestaan sen vastakohtia.
Urbaania kaupunkia on suunniteltava jalankulkijan mittakaavasta kiinnostavaksi ja monipuoliseksi, jolloin ensimmäiset kolme metriä kadun tasosta ylöspäin ovat kriittisen tärkeitä suunnittelukysymyksiä. On huolehdittava, että rakennusten kivijalkoihin sijoittuu myymälä-, toimisto- ja työtiloja. Asuinkerrostalojen irtaimistokomerot, pyörävarastot, pesulatilat ym. tilat on syytä sijoittaa alakellareihin. Yksitoikkoisen kaupunkikuvan syntymisen ehkäisemiseksi korttelien julkisivujen ilmeessä pitää myös välttää monotonisuutta sekä liian suurimittakaavaista ja jäsentymätöntä ilmettä. Työpaikkarakennuksia ei sijoiteta yhtenäiseen rintamaan, vaan hajautetusti eri puolella aluetta eri toimintoja keskenään sekoittaen, ja myös työpaikkarakennuksiin on sijoitettava kadunvarsiliiketiloja.

Viherverkosto ja virkistysreitit
Kaupungin tiivistyessä ja satojen tuhansien ihmisten muuttaessa Helsinkiin, viherverkosto ja virkistysreitit nousevat keskeiseen rooliin kaupungin viihtyisyyden ja kaupunkilaisten hyvinvoinnin takaamisessa. Arvokkaat kaupunkimetsät, historialliset puistot ja merenrannat ovat resurssi, jota ei kannata hukata. Tiiviin rakentamisen ansiosta Pro Helsinki 2.0 -suunnitelmassa säästetään mahdollisimman paljon vihreää ja mahdollisimman moni luontoaarre, kuten Haltialan metsät ja Vartiosaari, jätetään rakentamisen ulkopuolelle. Sen sijaan rakentamista on pyritty sijoittamaan niin, että suuri osa siitä sijoittuu lähelle merenrantaa. Myös puistoon tai kaupunkimetsään on kaikkialta kävelymatka.
Viheralueiden säästämisen ohella rakennettujen alueiden viihtyisyydestä ja inhimillisestä mittakaavasta huolehtiminen on tärkeä keino tehdä kaupungin viherverkosta ja virkistysreiteistä toimivia. Kävely-ympäristön tulee olla kaikkialla kaupungissa viihtyisää. On tärkeää, että kotinsa ovesta astuessaan helsinkiläinen kokee ympäristönsä houkuttelevan häntä kävelemään.
Urbaanit virkistysreitit eivät kuitenkaan korvaa viheralueita, sillä viheralueilla on tärkeät virkistys- ja ekologiset arvot. Myöskään viheralueet eivät korvaa laadukasta ja miellyttävää kaupunkiympäristöä. Suunnitelmamme kantavia ideoita on se, että viheralueet ja rakennettu ympäristö muodostavat kokonaisuuden, jossa liikkuminen tuntuu hyvältä kaikilla aisteilla koettuna. Tällä hetkellä Helsingissä on runsaasti hyviä viheralueita, mutta rakennetut alueet ovat usein kävelyn kannalta heikkolaatuisia johtuen monotonisesta ympäristöstä ja autoliikenteen aiheuttamasta melusta. Jotta kaupunki olisi hyvä jalankulkijan näkökulmasta, olisi siellä oltava sekä metsiä että kivijalkaliikkeitä.
Tiivistämisen mallit

Miljoonakaupunkitavoitteen toteutuminen tapahtuu Pro Helsinki 2.0 -suunnitelmassa mm. muuttamalla sisääntuloväylien varsia bulevardeiksi sekä rakentamalla keskeiselle paikalle jääneitä ratapiha-, varikko-, logistiikka-, toimitila- ja pysäköintialueita tiiviiksi toiminnoiltaan sekoittuneiksi alueiksi.
Mutta sen toteutuminen merkitsee ennen muuta myös sitä, että kaikkea suunnittelua ei enää ohjaa pelkästään ihanne väljistä lähiöistä ja pientaloalueista, vaan niiden rinnalle korotetaan urbaaneja ratkaisumalleja. On aika yhtäältä päivittää tapamme sijoitella rakennuksia tonteilla suhteessa virkistysalueisiin ja toisiinsa sekä toisaalta tarkastella mallejamme tarttua täydennysrakentamiseen.
Viime vuosikymmeninä olemme tavanomaisesti sijoittaneet rakennuksemme irti tontin rajoista ja rakentaneet niiden lomaan erillisiä autotalleja ja -katoksia sekä pihavarastoja. Hyvin alhaiset tonttitehokkuudet tekevät maankäytöstä tuhlailevaa, eikä kerran rakennettua harvaa kaupunkirakennetta ole yleensä mahdollista tiivistää jälkikäteen ilman, että sen ilme kärsii tai ilman, että autopaikat, palo- ja ikkunoiden etäisyysvaatimukset estävät tiivistymisen. Harvan tällä mallilla rakennetun alueen kantokyky riittää ylläpitämään alueella lähipalveluita jalankulkuetäisyydellä. Asiointi rakentuu autoilun ja automarkettien varaan.
Pro Helsinki 2.0 -vision johdattamana asemakaavat tehdään pääsääntöisesti korttelirakenteeseen pohjautuvaan ruutukaavaan, minkä johdosta kadut ovat pääosin suoria ja avaavat pitkiä katunäkymiä. Ruutukaavaa voidaan paikoin mukailla tonttien linjausten, korkeuskäyrien ja esteettisten valintojen mukaan.
Korttelit ovat pääosin suuripihaisia umpikortteleita, joista osa on täysin umpinaisia ja varsinkin tiiviimmillä alueilla osaan voidaan avata läpikulkureittejä, jolloin kaupunkiin saadaan paljon lisää puistoalaa kävelyetäisyydelle ja kiinnostavia jalankulkureittejä korttelitilojen lävitse. Korttelit kaavoitetaan niin, että ne voidaan helposti jakaa useampaan tonttiin heti tai vähittäin. Ensimmäiset talot tulee sijoittaa tonteille niin, että korttelit voivat helposti ja luontevasti täydentyä pala palalta. Pysäköintiä ei sijoiteta tonteille, vaan se toteutetaan kadunvarressa tai sijoitetaan erilliseen laitokseen. Omatonttisilla 2-3-kerroksisilla pientaloilla on myös täysin mahdollista tehdä tiiviistä ja kaupunkimaista ympäristöä mallia soveltaen. Niissäkin katutasoon voi sijoittua kaupunkimaisesti liike-, työ- ja vuokratiloja. Malli takaa hyvät lähtökohdat myöhemmälle täydennysrakentamiselle, sillä yhtenä aikana väljemmiksi jääneet korttelit voivat orgaanisesti tiivistyä tontti tontilta ajan mittaan.
Jo rakennetuilla alueilla tiivistyminen merkitsee tonttitehokkuuksien nostamista. Viime vuosikymmeninä Helsingissä ei ole vielä laajassa mitassa korjattu ja täydennetty kaupunkialueita, vaan ehkä päinvastoin, monia vanhoja alueita on suojeltu tiivistämiseltä ja uudistamiselta. Asuntokannan tullessa peruskorjausikään on varsinkin raideliikennepysäkkien ja tulevien kaupunkibulevardien läheisyydessä kuitenkin ajankohtaista alkaa tiivistämään ja monipuolistamaan esikaupunkialueita. Reipas uudistaminen yhdistää alueita paremmin osaksi muuta kaupunkirakennetta. Ilman proaktiivista uudistamisotetta varsinkin monet kerrostalolähiöt uhkaavat taantua ja syrjäytyä muusta kaupungista toiminnallisesti.
Aiemmin rakennettujen alueiden tiivistämiseen on periaatteessa kolme metodia. Sitä voi toteuttaa 1) konservoimalla, 2) kopioimalla tai 3) konvertoimalla.3 Konservointi tarkoittaa täydennysrakentamista alueiden ominaispiirteiden hengessä eli niin, ettei puistoihin tai pihoihin käytännössä kosketa ollenkaan. Kopiointi puolestaan tarkoittaa täydentämistä alkuperäistä rakennetta toistaen uuden näköisillä taloilla, mutta käytännössä rakentaminen sijoittuu puistoihin ja viheralueille. Nämä kaksi keinoa ovat ongelmallisia, sillä ne eivät tuo uudistettaville alueille merkittäviä asukas- tai työpaikkamäärien lisäyksiä, mutta kuitenkin herättävät vastustusta.
Pro Helsinki 2.0 -visiossa esikaupunkialueita tiivistetään pääasiassa konvertoimalla. Tällöin nykyisen kaupunkirakenteen sekaan tuodaan aikaisemmasta täysin poikkeavaa uutta rakentamista vanhan täydentämiseksi. Keskeiset konvertointikeinot ovat laajat uudistavat alueet, purkava ja tiivistävä saneeraustapa sekä kaupunkibulevardit.
Alueita kannattaa tiivistää niin, että esikaupunkialueiden kaavoitusta ei sidota heti alkuvaiheessa vain ulkonäön ja rakennussuojelun näkökulmaan, vaan ostoskeskusten ja asemaseutujen läheisyyteen kaavoitetaan ympäristöä huomattavasti urbaanimpia kortteleita ja taloja kivijalkaliikkeineen ja kävely-ympäristöineen. Yksi lisäkeino tiivistämiselle on keveiden puurakenteisten kattohuoneistojen rakentaminen, joilla tiivistämisen ohella alueiden asuntokantaa voidaan monipuolistaa ja luoda hyvinkin hohdokkaita asuntovaihtoehtoja.
Purkavaa ja tiivistävää saneerausta tulisi käyttää tilanteissa, jolloin remonttikulut ylittävät rakennuksien arvon. Keino mahdollistaa tonttien ja alueiden tiivistämisen lisäksi asumisen laatutason parantamisen sekä kaupunkimaisemman katuilmeen synnyttämisen mm. sisällyttämällä katutasoon liiketiloja. Toimitila-alueiden kaavoituksessa voisi puolestaan valikoiden hyödyntää tonttien ja rakennusten aiempaa sijoittelua orgaanisen ja siten yllätyksellisen kaupunkirakenteen synnyttämiseksi.
Pientaloalueilla tiivistyminen voisi tapahtua hiljalleen ja vapaaehtoisesti tontteja pilkkomalla, tarjonnan ja kysynnän kohdatessa. Tällainen tiivistämistapa voi kohdata käytännössä vähemmän vastustusta ja muodostaa laadukkaampaa ja käveltävämpää ympäristöä kuin nykyiset yritykset tiivistää jo rakennettuja väljiä erillispientaloalueita.

1. Antti Vasanen (2010): Asumispreferenssit Turun kaupunkiseudulla. New Bridges ‐hankkeen tuloksia
2. Mervi Ilmonen (2010): Mitä on urbaani? Urbaanin määrittelyjä tarkastelussa. Teoksessa Lehtonen, Hilkka et al. Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumiseen yhteisellä kehittelyllä. Toim. Markku Norvasuo. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 99, s. 19-28
3. Henrik Nerlund (2014): Dags att våga planera större. Arkitekten 2014:5, s. 48-49